Päivittäin tuhannet ikäihmiset muuttavat vanhainkoteihin ympäri maailmaa. Useat vanhuksista eivät välttämättä olisi halunneet edes muuttaa, mutta lopulta se voi olla ainut järkevä vaihtoehto.
Vanhainkodeissa asukkaat usein odottavat innokkaasti lapsien, sukulaisten ja tuttujen vierailuja tai vähintäänkin soittoa. Valitettavan usein nämä jäävät vain unholaan. Heidän lapset ja läheiset ihmiset ovat usein ”aivan liian kiireisiä” viettämään heidän kanssaan yhteistä aikaa.
Vaikka vanhainkodeissa ihmisillä on paljon ihmisiä ympärillään, monet pettyvät pahemman kerran havaittuaan, että elämän viimeiset hetket ovatkin yksinäisyydellä täytettyjä hetkiä.
Kun tämä vanha nainen sitten siirtyi ajasta ikuisuuteen, hoitajat löysivät hänen huoneestaan jotakin odottamatonta – ja se sai heidät purskahtamaan kyyneliin. Hoitajien tarkastaessa läpi kuolleen naisen huonetta, hoitaja havaitsi pöydällä siististi taitellun paperin, johon nainen oli kirjoittanut seuraavan runon.
”Näe minut”
Mitä näette, hoitajat. Mitä näette? Ajatteletteko minuun katsoessanne: kärttyinen vanha nainen, ei kovin viisas, epävarmasti tallustava, kaukaisuuteen tuijottava. Joka pudottaa ruokansa ja joka ei vastaa kun sanot kovaan ääneen ”Toivoisin sinun edes yrittävän!”
Vanhus joka ei huomaa asioita joita teet, ja joka jatkuvasti hukkaa sukan tai kengän. Joka vastustelematta tai ei antaa sinun tehdä niin kuin haluat pestessäsi ja syöttäessäsi minut täyttääksesi pitkän päivän.
Onko tuo se mitä ajattelet, onko tuo mitä näet? Aukaise silmäsi, hoitaja. Katsot MINUUN… Kerron sinulle kuka olen, kun istun tässä niin paikoillani. Kun nousen käskystäsi ylös ja syön kun haluat.
Olen pienin lapsi kymmenestä. Meillä oli isä ja äiti, siskoja ja veljiä jotka kaikki rakastivat toisiaan. Olen nuori 16-vuotias tyttö siivet kengissään joka unelmoi tapaavansa rakkauden. Olen parikymppinen morsian jonka sydän pakahtui onnesta. Olen 25-vuotias äiti joka yrittää rakentaa lapselleen onnellisen ja turvallisen kodin. Olen kolmekymppinen nainen jonka lapet kasvavat nopeasti. Meitä yhdistää side jonka pitäisi kestää. Olen nelikymppinen nainen jonka pienokaiset ovat kasvaneet ja lähteneet. Mutta mieheni on rinnallani varmistamassa etten sure. Olen viisikymppinen jonka polvilla leikkivät taas pikkulapset. Saamme taas nauttia lapsista, pienokaiseni ja minä.
Synkät ajat ovat tulossa, mieheni on kuollut, katson tulevaisuuteen surullisena. Pienokaiseni pitävät huolta omista pienokaisistaan. Ajattelen niitä yhteisiä vuosia ja hyviä hetkiä joita meillä oli. Olen vanha nainen ja luonto on julma.
Kehoni on murentunut, poissa ovat voima ja sirous. Nyt siinä on kivi missä ennen oli sydän, mutta tämän vanhan raadon sisällä elää yhä nuori tyttö. Silloin ja tällöin sydämeni silti laukkaa kuin ratsu.
Muistelen iloja, muistelen suruja, muistelen rakkautta ja elettyä elämää. Muistelen vuosia joita oli aivan liian vähän ja jotka kuluivat aivan liian nopeaan. Sitten hyväksyn sen pistävän totuuden että mikään ei kestä ikuisesti. Joten avaan silmäsi, hoitaja: Aukaise ne ja katso tarkemmin, en ole vain kärttyinen vanha akka, vaan olen MINÄ!
Tärkeä opetus on se, ettei ikäihmisiä tule koskaan ottaa itsestäänselvyytenä! Jokaisessa vanhassakin kehossa on edelleen ihmisen sielu, joka haluaa pysyä nuorekkaana.
Toivon sinun muistavan nämä koskettavat sanat mielessäsi aina, kun olet tekemisissä ikäihmisen kanssa.
Jaa tämä juttu Facebookissa!
